Kaveruudesta pariskunnaksi vaikuttaa aikalailla ihanteelliselta
tavalta aloittaa suhde. Tunnette toisenne karmeudet ja
enkelimäisyydet. Mies on nähnyt sinut ilman meikkiä ja sinä
kuullut hänen röyhtäilevän. Ette ole vetäneet minkäälaisia
rooleja, sillä ei ole ollut tarvetta saada toista kiinnostumaan
itsestään ja tehdä sen suurempaa vaikutusta. Kaikki on rehellistä,
luontevaa ja vaivatonta, aivan kuten loistavassa parisuhteessa.
Kunnes mukaan hiipii ihastus kuin käärme paratiisiin. Alat katsella ystävääsi toisesta vinkkelistä. Hän on koko
ajan siinä. Kaikessa ihanuudessaan. Haluaisit juoksuttaa sormiasi
hänen hiustensa läpi. Silittää parransänkeä. Jäät
tuijottamaan hänen hymyään kuin hypnotisoituna ja välillä vain
pälyilet hänen kasvojaan niin, että kuulet hänen puheestaan vain
sanan sieltä toisen täältä. Piinaavaa. Se kalvaa sisuskaluja kuin
lapamato. Unettomia öitä, haaveilua, kaipausta, ikävää. Etkä
voi tehdä mitään, joudut vain tyytymään sivustakatselijan osaan.
Vai voisitko sittenkin?
Oletteko törmänneet MTV:ltä tulevaan sarjaan
Friendzone? Siinä
kertojana toimii tyyppi, joka on ihastunut kaveriinsa ja ohjelma
ikuistaa sen, kun hän päättää viimein avautua asiasta. Ohjelma
seuraa kaikissa paljastuksissa samaa kaavaa: Tyyppi kertoo
kaverilleen menevänsä sokkotreffeille ja pyytää tältä vinkkejä
niin pukeutumiseen kuin käyttäytymiseen. Sen jälkeen hän pyytää
kaveriaan saattamaan hänet treffipaikalle ja kun tämä on lähdössä,
tyyppi sanoo:
"Hei kuule odota. Ei ole mitään sokkotreffejä. Tämä
kaikki on sua varten. Mä olen ollut kuollettavan ihastunut suhun
neljä vuotta enkä voi pitää sitä sisälläni enää. Mä haluan
olla sulle enemmän kuin kaveri. Lähdetkö sä näille treffeille
mun kanssa?"
Kaveri on yleensä järkyttynyt: "Ei voi olla totta, mä en
ole koskaan ajatellut sua siinä mielessä. Sä olet mun paras kaveri
ja haluan, että olet tästäkin eteenpäin. Mä en vaan näe meitä
yhdessä sillä tavalla."
Joskus on käynyt silti niinkin, että toinen vastaa: "Apua!
Mäkin olen ollut ihastunut suhun kaikki nää neljä vuotta. Mä en
vaan koskaan uskonut, että sä olisit kiinnostunut musta sillä
tavalla. Tottakai mä lähden näille treffeille, aivan mahtavaa!"
Yleensä he ovat olleet ihastuksensa kanssa kavereita ainakin yli
vuoden, joten kyse ei ole mistään Tavataan aina yhteisten
kavereiden etkoilla joka toinen viikonloppu -meininkiä. He ovat
parhaita kavereita.
Mehän tiedämme riskit. Jos toinen ei tunne samoin, hyvä jos
pystyt sen jälkeen katsomaan häntä edes silmiin saatika olemaan
kaveri. Jos hänkin on ihastunut, pitkä piinanne päättyy siihen,
mistä parisuhde alkaa. Mutta jos se menee pieleen, menee
ystävyyskin. Pelottavaa eikö vain? Omasta mielestäni pelottavampaa
on se piina. Saat katsoa, muttet koskea. Ja mikä pahinta: joka
kerta, kun hän kertoo uudesta ihastuksestaan tai lähtee treffeille,
rinnassasi on sama tunne kuin siihen iskeytyisi moukari. Nostanko
kissan pöydälle? Ok, voin menettää kaverin. Mutta jos
vaihtoehtona on yllämainittu kärvistely, menetän sen ilomielin.
Tämä pariutumistapa saa minut kaikessa söpöydessään silti
aina miettimään sitä, millainen on kaveruudesta alkanut suhde.
Minun mielestäni suhteessa olisi hyvä olla alusta lähtien pieni
kipinä, se jokin juttu, joka saisi tuntemaan vetoa toiseen
osapuoleen edes vähän, vaikka tulisesta ihastumisesta ei voisikaan
siinä vaiheessa vielä puhua. Jos on tuntenut toisen vuodenkin ja
suhtautunut tähän yhtä neutraalisti kuin kehen kaveriin tahansa,
miten on mahdollista eräänä aamuna herätä tuntien polttavaa
lemmentykytystä sydämessään sellaista ihmistä kohtaan, joka
aikaisemmin ei liikkauttanut sisuskaluissasi sitten minkäänlaista
elintä? Onko tällaisissa tapauksissa pääosin kyse enemmänkin
seesteisestä tunteesta, sellaisesta tyynestä, vakaasta kiintymyksen
tunteesta, joka kertoo kuinka toisen kanssa on vain yksinkertaisesti
hyvä olla? Nimittäin jos taas alussa olet tuntenut pienen pienen
kipinän toisen nähdessäsi, onko kyse oikeastaan ystävyydestä
lainkaan, vai hengailetko toisen kanssa vain sen takia, että
haluaisit teidän välillenne kehittyvän jotakin? Itselleni on
nimittäin käynyt juuri tällä tavalla. En yksinkertaisesti edes
pysty olemaan kaveri ihastukseni kanssa ilman, että minulla olisi taka-ajatuksia kaveruuden kehkeytymisestä joksikin suuremmaksi. Joitakin aikoja
sitten olin ihastunut kaveriini. Oikeastaan kaveruutemme oli alkuvaiheissaan ja ihastukseni heräsi heti, kun näin hänet. En maininnut hänelle siitä mitään,
odotin vain että hän huomaisi minun upeuteni ja ehdottaisi sitä
itse. Ehkä kehonkieleni silti paljasti kiinnostukseni, sillä hän
hoki jokaisella tapaamisella: "Mä en sitten todellakaan halua
olla parisuhteessa, koska mä olen nyt niin omistautunut mun työlle,
että parisuhde vaan häiritsisi sitä", vaikka olisimme sekunti
sitten puhuneet ruuasta tai musiikista. Ymmärsin vinkin ja otin
etäisyyttä. Tiesin, etten olisi pystynyt suhtautumaan häneen vain
ystävänä enkä ainakaan kuulemaan hänen naisjutuistaan. Olisin vain odottanut ja odottanut sitä koska hän ihastuisi minuun, mikä taas on aivan älytöntä ja tekisi kipeää. Välillemme olisi voinut syntyä mainio ystävyys, mutta näin on silti parempi.
Kiusallista on sekin, kun itse on ihastumisen kohteena. Ainakin
silloin, kun kyseinen mies kiltisti sanottuna ei miellytä sitten
edes nimeksi. Muutaman viime vuoden sisään mahtuu omassa elämässäni
tällaisia tapauksia kolme. Määrä saa miettimään sitä, voivatko
mies ja nainen loppujen lopuksi edes olla koskaan vain ja ainoastaan
kavereita. Jos toinen ei ole kiinnostunut niin toinen ainakin on,
niinkö? Joka tapauksessa yksi heistä ehdotti suoraan seksiä,
toinen alkoi pikku hiljaa käyttäytyä kuin mustasukkainen
poikaystävä ja kolmas alkoi hienovaraisesti kosketella ja vihjailla
tyyliin "jos sä olisi mun tyttöystävä" jne. No mitä
minä tein? Otin etäisyyttä. Kannatan rehellisyyttä, asioiden
kohtaamista ja käsittelyä, mutta sen jälkeen, kun etäisyyden
ottaminen on epäonnistunut. Minä olen joskus laiska tällä tavalla.
Mielestäni on aina jollain tavoin huomattavissa hienovaraisista
vihjeistä onko toinen kiinnostunut vai ei. Omassa tapauksessani olen onneksi kuullut sen suoraan. Jos mielestäsi et saa tarpeeksi merkkejä
suuntaan etkä toiseen, minä kannustan koko sydämestäni
levauttamaan mirrin pöydälle häpeilemättä. Mutta tee se
tarpeeksi aikaisin. Ystävä-moodiin on ikävä jäädä moneksi
vuodeksi, sillä kynnys kertoa kasvaa. Elämä on liian lyhyt siihen,
että jättäisimme unelmiamme toteuttamatta. Kuolinvuoteellamme
kadumme takuulla niitä asioita, jotka jätimme tekemättä kuin
niitä, jotka teimme. Carpe Diem! Ja tule kertomaan, miten kävi :)
