Jalat alta

Istuimme pari viikkoa sitten kahden ystäväni kanssa viinilasillisella ravintola Sipulissa. Toinen heistä oli vastikään tavannut suloisen miehen Suomi24:ssa. "Hän on tosi söpö. Me olemme sitä paitsi pelottavan samanlaisia. Huumorintaju, kiinnostuksen kohteet. Lopetamme toistemme lauseet, ja kun monesti olen pohtinut olevani ainut, joka ajattelee jostain asiasta tietyllä tavalla, paljastuukin, että hän on siitä samaa mieltä. Sängyssä hän on lempeä ja ottaa minut huomioon, paijaa ja pitää hyvänä." Ystävälläni oli kuitenkin ongelma. Eikä se ollut kyseinen mies, vaan hänen omat tunteensa. Ystäväni ei tuntenut miestä kohtaan kiihkeää tulenpalavaa ihastusta. Hän tunsi olonsa erittäin hyväksi miehen seurassa. Hänen sisuksissaan oli lämmin ja pumpulinen olo ja hymy oli herkässä. Mutta hän ei ollut kiihkeästi ihastunut. "Ja eikö sen pidä olla juuri sellaista? Siis kiihkeää, tulenpalavaa ihastusta? Sellaista, ettei melkein saa happea, kun sydän takoo ylinopeutta. Eikö sellainen tunne olekin nimenomaan merkki siitä, että mies on Se Oikea ja jos se on yhtään laimeampaa, ei hyödytä, eikö niin? Mutta joku juttu hänessä on, kun haluan tavata häntä kuitenkin! Mutta en ole pyörtymässä ihastuksesta. Mitä minä teen?" Niin paljon kysymyksiä. Mitä tuohon voisi vastata. En minä tiedä. Minä aloin kysyä itsekin eikä kysymyksille tuntunut tulevan loppua. Miten meidän pitäisi tuntea suhteen alussa, jotta suhde olisi suhteen arvoinen. Mitkä ovat säännöt sellaiselle? Ja mitkä hemmetin säännöt?! Voiko tunteille laittaa sääntöjä?

"Hän vei minulta jalat alta."
"Odotan sitä, että joku ihana mies tulee ja vie minulta jalat alta."
"En koskaan uskonut siihen, että joku voisi viedä minulta jalat alta, mutta hän teki niin."
"Kun hän katsoi minua silmiin baaritiskillä, minulta meni jalat alta."
Onko Sen Oikean pakko saada sinut tipahtamaan ahterillesi? Vai voisiko suhde edetä niin, että ensin olisi kiinnostus, sitten lämpö, sitten yhteenkuuluvuuden tunne, sitten ihastus, ja kukin tunne tulisi aina pikku hiljaa uusien tapaamisten myötä, kun toisen todella oppisi tuntemaan? Tätä kautta sitten edettäisiin rakkauteen ja rakastamiseen.

Onhan se nähtävissä, että ihmiset hamuavat sitä suurta maata järisyttävää rakkautta. Olen itsekin kirjoittanut siitä tekstissä Se Jokin. Päivittelin siinä kuinka paljon on niitä, jotka eivät edes suhteen alussa ole kokeneet lemmenräiskintää ja ovat ikään kuin vain ajautuneet suhteeseen. Mikäs siinä ollessa, kun ollessa kerta on hyvä. Mutta mitä se sitten tarkoittaa aivan oikeasti? Minusta on vissi ero siinä, onko vain ajautunut suhteeseen, koska pitää olla joku eikä uskalla olla yksin, vai onko suhteeseen ajauduttu, koska yhdessäolo on yksinkertaisesti ollut niin mutkatonta, lempeää, suloista, vaivatonta. Ei ilotulituksia, mutta hellyyttä. Ei räjähdyksiä, mutta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ei hyperventilointia, mutta lämpimien aaltojen liplatusta jokaisella suukolla. Ei rinnasta ulos puskevaa sydäntä, vaan ihana hymyilyttävä tunne, kun katsot hänen kasvojaan. Ovatko nämä hillitymmät vaihtoehdot muka huonompia kuin edelliset ja jos ovat niin miksi?

Meille on jostain syystä opetettu, että rakkauden on oltava kiivasta ja polttavaa. Kourallinen ihmissuhdeneuvoista kuitenkin sisältää sen sanoman, että kiivas ja polttava yleensä palaa loppuun yhtä nopeasti kuin on alkanutkin, ja kestävimmät parisuhteet kehittyvät pikkuhiljaa hautuen, kun vahvaksi pohjaksi on rakennettu ystävyys ja yhteenkuuluvuuden tunne. Haastattelin kerran erästä parisuhdetutkijaa, joka oli tehnyt aiheesta väitöskirjan. Hänen tutkimuksissaan oli paljastunut, että jos alussa on ollut kipinä ja se hiipuu ajan kuluessa (kuten kaikissa pitkissä parisuhteissa yleensäkin käy ja se on aivan luonnollista), sitä ei vastoin kaikkia luuloja saakaan viriteltyä uudelleen. Sen sijaan niillä, joilla se on kehittynyt suhteen edetessä, se on helppo tuoda takaisin sen laimennuttua. Kaiken lisäksi suhteet, joissa tunteet ovat kasvaneet ajan kanssa, kestävät pidempään ja ovat seesteisempiä. Nopean ihastumisen suhteissa riidellään paljon ja ollaan lähdössä ovet paukkuen monet kerrat.

Olen elävä esimerkki siitä, että kuollettava ihastus ei tarkoita avioliittoa saati Sitä Oikeaa. Olen ollut kuollettavan ihastunut pariinkin otteeseen ja suhteet eivät edes johtaneet tapailusta seurusteluun. Viimeksi koin vastaavan kolme vuotta sitten. Sydämeni sykki niin kiivaasti, että oikeasti lähestulkoon hyperventiloin ja rintaani sattui. Kahden viikon jälkeen tuntui, ettei kehoni kestäisi toista viikkoa sitä paloa. Eikä kyse ollut mistään seksuaalisesta kiihkosta, vaan ihan puhtaasta ihastumisen tunteesta. No, seuraava tapaaminen kyseisen miehen kanssa sen sitten sammuttikin ja homma tyssäsi siihen. Suhde siis tuli ja meni, vaikka luulin noin voimakkaiden ja kaiken nielevien tunteiden olevan merkki jostain suuremmasta Taivaassa tavanneet -meiningistä. Olen ollut myös treffeillä miesten kanssa, joiden kanssa synkkaa selkeästi ainoastaan kaveritasolla. Toinen on mielettömän mukava, mutta Se Jokin vain puuttuu. Silloin on helppo sanoa "ei kiitos". Mutta entä sitten ystäväni tilanne, se että ei tunne palavaa ihastusta, mutta silti toinen on yksinkertaisesti niin suloinen, että häntä vain haluaa tavata aina toistamiseen, koska teidän välillänne on lämpöä? Kuinka kauan odottaa ennen kuin puhaltaa pillit pussiin?

Toinen ystäväni otti siemauksen lasistaan ja totesi rauhallisesti katsellen kaukaisuuteen: "Tarvitseeko aina olla ilotulitusta ja sitä, että on jatkuvasti pöksyt märkänä, kun ajattelee toista? Eikö ihastumista voi olla sekin, että toisen kanssa on vain niin valtavan hyvä olla?" Minun oli pakko nyökytellä. En keksi tuohon mitään vastaväitettä tai analyysiä.

Iso osa tuskastamme - eikä tämä liity pelkästään parisuhteisiin vaan elämään yleensäkin - johtuu siitä, että mietimme miten asioiden pitäisi olla. Pitäisi olla vakituinen työpaikka, kun täyttää 30 vuotta. Pitäisi olla kaksi lasta, kun täyttää 31. Pitäisi olla omakotitalo metsän keskellä, viimeistään 35-vuotiaana. Suhteen pitäisi alkaa Jalat alta -tyyliin. Sitten kun asiat eivät menekään niin kuin niiden "pitäisi" mennä, me ahdistumme ja joudumme paniikkiin. "Tässähän on nyt oltava jotain vikaa, koska tämä ei mene niin kuin sen pitäisi mennä!"

Esittäessäni liudan kysymyksiä olen pohtinut asiaa ja tullut seuraavanlaiseen lopputulokseen. Minä uskon, että suurin osa suhteista ei ole alkanut niin, että toinen on vienyt toiselta jalat alta. Minä uskon, että monet suhteet alkavat vähän valjusti. Kiinnostusta on toki oltava, eihän toisille treffeille hyödytä muutoin mennä eikä suhde näin ollen saa edes mahdollisuutta. Kuitenkin yhtä lailla kuin on Jalat alta -tarinoita, niin on myös näitä:
"Kun ensimmäisen kerran näin hänet, en voinut sietää häntä."
"Hän oli kaverini enkä nähnyt hänessä mitään ihmeellistä, mutta parin vuoden jälkeen huomasin yhtäkkiä olevani ihastunut häneen."
"Ensitreffeillä pidin häntä tosi outona enkä ollut varma kannattaako meidän tavata toistamiseen. Itse asiassa jattelin samoin vielä toisillakin treffeillä."
"Hän ei ollut yhtään sellainen kuin mitä olin oman mieheni ajatellut olevan, mutta pikkuhiljaa ihastuin häneen ja yllätyin itsekin."
Nämä jo kertovat sen, ettei sääntöjä ole. Onhan meillä kaikilla suunnitelmamme ja haaveemme. Mielestäni on silti tärkeää tuoda ne kuitenkin maanpinnalle. Tällä tarkoitan sitä, ettei kannata antaa haaveiden sabotoida mahdollisuuksia. Entä jos olet haaveillut Jalat alta -meiningistä, mutta sinulla olisikin mahdollisuus saada pikkuhiljaa kasvava rakkaus ja sen ansioista suunnattoman onnellinen, kestävä parisuhde? Olisiko se pahasta, vaikka alku olisikin toista, mitä odotit? Haaveilu on tärkeää, mutta on tärkeää myös olla fiksoitumatta siihen ja antaa asioille tilaa toteutua toisinkin, omalla tavallaan ja omalla painollaan. Vähän kuin heittäytyisi vallattoman puron matkaan ja katsoisi mihin päätyy. Asiat eivät yleensä mene niin kuin on suunnitellut. Ne menevät yleensä paljon paremmin.

Kuinka monta toimivaa ja rakastavaa suhdetta olisi jäänyt syntymättä, jos niiden osapuolet olisivat viitanneet toisiaan kintaalla ensireaktioiden perusteella. Varmaa on, että erittäin moni.