Oletteko törmänneet MTV:ltä tulevaan sarjaan Friendzone? Siinä kertojana toimii tyyppi, joka on ihastunut kaveriinsa ja ohjelma ikuistaa sen, kun hän päättää viimein avautua asiasta. Ohjelma seuraa kaikissa paljastuksissa samaa kaavaa: Tyyppi kertoo kaverilleen menevänsä sokkotreffeille ja pyytää tältä vinkkejä niin pukeutumiseen kuin käyttäytymiseen. Sen jälkeen hän pyytää kaveriaan saattamaan hänet treffipaikalle ja kun tämä on lähdössä, tyyppi sanoo:
"Hei kuule odota. Ei ole mitään sokkotreffejä. Tämä kaikki on sua varten. Mä olen ollut kuollettavan ihastunut suhun neljä vuotta enkä voi pitää sitä sisälläni enää. Mä haluan olla sulle enemmän kuin kaveri. Lähdetkö sä näille treffeille mun kanssa?"
Kaveri on yleensä järkyttynyt: "Ei voi olla totta, mä en ole koskaan ajatellut sua siinä mielessä. Sä olet mun paras kaveri ja haluan, että olet tästäkin eteenpäin. Mä en vaan näe meitä yhdessä sillä tavalla."
Joskus on käynyt silti niinkin, että toinen vastaa: "Apua! Mäkin olen ollut ihastunut suhun kaikki nää neljä vuotta. Mä en vaan koskaan uskonut, että sä olisit kiinnostunut musta sillä tavalla. Tottakai mä lähden näille treffeille, aivan mahtavaa!"
Yleensä he ovat olleet ihastuksensa kanssa kavereita ainakin yli vuoden, joten kyse ei ole mistään Tavataan aina yhteisten kavereiden etkoilla joka toinen viikonloppu -meininkiä. He ovat parhaita kavereita.
Mehän tiedämme riskit. Jos toinen ei tunne samoin, hyvä jos pystyt sen jälkeen katsomaan häntä edes silmiin saatika olemaan kaveri. Jos hänkin on ihastunut, pitkä piinanne päättyy siihen, mistä parisuhde alkaa. Mutta jos se menee pieleen, menee ystävyyskin. Pelottavaa eikö vain? Omasta mielestäni pelottavampaa on se piina. Saat katsoa, muttet koskea. Ja mikä pahinta: joka kerta, kun hän kertoo uudesta ihastuksestaan tai lähtee treffeille, rinnassasi on sama tunne kuin siihen iskeytyisi moukari. Nostanko kissan pöydälle? Ok, voin menettää kaverin. Mutta jos vaihtoehtona on yllämainittu kärvistely, menetän sen ilomielin.
Tämä pariutumistapa saa minut kaikessa söpöydessään silti aina miettimään sitä, millainen on kaveruudesta alkanut suhde. Minun mielestäni suhteessa olisi hyvä olla alusta lähtien pieni kipinä, se jokin juttu, joka saisi tuntemaan vetoa toiseen osapuoleen edes vähän, vaikka tulisesta ihastumisesta ei voisikaan siinä vaiheessa vielä puhua. Jos on tuntenut toisen vuodenkin ja suhtautunut tähän yhtä neutraalisti kuin kehen kaveriin tahansa, miten on mahdollista eräänä aamuna herätä tuntien polttavaa lemmentykytystä sydämessään sellaista ihmistä kohtaan, joka aikaisemmin ei liikkauttanut sisuskaluissasi sitten minkäänlaista elintä? Onko tällaisissa tapauksissa pääosin kyse enemmänkin seesteisestä tunteesta, sellaisesta tyynestä, vakaasta kiintymyksen tunteesta, joka kertoo kuinka toisen kanssa on vain yksinkertaisesti hyvä olla? Nimittäin jos taas alussa olet tuntenut pienen pienen kipinän toisen nähdessäsi, onko kyse oikeastaan ystävyydestä lainkaan, vai hengailetko toisen kanssa vain sen takia, että haluaisit teidän välillenne kehittyvän jotakin? Itselleni on nimittäin käynyt juuri tällä tavalla. En yksinkertaisesti edes pysty olemaan kaveri ihastukseni kanssa ilman, että minulla olisi taka-ajatuksia kaveruuden kehkeytymisestä joksikin suuremmaksi. Joitakin aikoja sitten olin ihastunut kaveriini. Oikeastaan kaveruutemme oli alkuvaiheissaan ja ihastukseni heräsi heti, kun näin hänet. En maininnut hänelle siitä mitään, odotin vain että hän huomaisi minun upeuteni ja ehdottaisi sitä itse. Ehkä kehonkieleni silti paljasti kiinnostukseni, sillä hän hoki jokaisella tapaamisella: "Mä en sitten todellakaan halua olla parisuhteessa, koska mä olen nyt niin omistautunut mun työlle, että parisuhde vaan häiritsisi sitä", vaikka olisimme sekunti sitten puhuneet ruuasta tai musiikista. Ymmärsin vinkin ja otin etäisyyttä. Tiesin, etten olisi pystynyt suhtautumaan häneen vain ystävänä enkä ainakaan kuulemaan hänen naisjutuistaan. Olisin vain odottanut ja odottanut sitä koska hän ihastuisi minuun, mikä taas on aivan älytöntä ja tekisi kipeää. Välillemme olisi voinut syntyä mainio ystävyys, mutta näin on silti parempi.
Kiusallista on sekin, kun itse on ihastumisen kohteena. Ainakin silloin, kun kyseinen mies kiltisti sanottuna ei miellytä sitten edes nimeksi. Muutaman viime vuoden sisään mahtuu omassa elämässäni tällaisia tapauksia kolme. Määrä saa miettimään sitä, voivatko mies ja nainen loppujen lopuksi edes olla koskaan vain ja ainoastaan kavereita. Jos toinen ei ole kiinnostunut niin toinen ainakin on, niinkö? Joka tapauksessa yksi heistä ehdotti suoraan seksiä, toinen alkoi pikku hiljaa käyttäytyä kuin mustasukkainen poikaystävä ja kolmas alkoi hienovaraisesti kosketella ja vihjailla tyyliin "jos sä olisi mun tyttöystävä" jne. No mitä minä tein? Otin etäisyyttä. Kannatan rehellisyyttä, asioiden kohtaamista ja käsittelyä, mutta sen jälkeen, kun etäisyyden ottaminen on epäonnistunut. Minä olen joskus laiska tällä tavalla.
Mielestäni on aina jollain tavoin huomattavissa hienovaraisista vihjeistä onko toinen kiinnostunut vai ei. Omassa tapauksessani olen onneksi kuullut sen suoraan. Jos mielestäsi et saa tarpeeksi merkkejä suuntaan etkä toiseen, minä kannustan koko sydämestäni levauttamaan mirrin pöydälle häpeilemättä. Mutta tee se tarpeeksi aikaisin. Ystävä-moodiin on ikävä jäädä moneksi vuodeksi, sillä kynnys kertoa kasvaa. Elämä on liian lyhyt siihen, että jättäisimme unelmiamme toteuttamatta. Kuolinvuoteellamme kadumme takuulla niitä asioita, jotka jätimme tekemättä kuin niitä, jotka teimme. Carpe Diem! Ja tule kertomaan, miten kävi :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti