Glenn Medeiros - Nothing's gonna change my love for you

Oi ihana Glenn, ensirakkauteni! Sydän :)

Hei, neiti! Kuis ois kaffeet?

Ravintola Ai Fienarolin vessan seinä, Rooma.

Eräs lukijani esitti minulle mielenkiintoisen kysymyksen, johon lupasin vastata. Se kuuluu näin:

”Jokinaika sitten käsittelit yleisellä paikalla iskemistä ja kerroit, että pitäisit siitä jos mies lähestyisi ihan päiväsaikaan arkisessa tilanteessa.
Osaisitko kertoa jotain neuvoa miehelle siitä miten kannattaisi lähestyä, ettei nainen pelästy tai tunne oloaan vaivaantuneeksi? Jos siis vaikkapa kirjakaupassa tai kahvilassa näkee tutustumisen arvoisen naisen, niin miten häntä kannattaisi lähestyä?”

Kiitos tästä! Kysymys on hyvä ja ansaitsee oman blogitekstinsä, sillä minä kannatan sitä, että ihmiset löytäisivät toisensa känni-iltojen sijaan enemmän tavallisissa riennoissa. En toki tuomitse baari-iskemisiäkään. Olen aikaisemminkin todennut, että varmasti aika liuta parisuhteista alkaa baarista tai viinanhuuruisista yhdenillan jutuista eikä se ole vääristynyttä. Baarit ja bileet ovat luonteva tapa tavata ihmisiä ja koska alkoholi rentouttaa, aloitteen tekeminen on saletisti helpompaa, joten mikäs siinä. Itse vierastan tätä sen vuoksi, ettei minua ole koskaan pyydetty treffeille baarissa, minulle on ehdotettu ainoastaan seksiä. Tai no, eräs suloinen jazzmuusikko tuli kerran juttelemaan minulle tanssilattialla. Meillä oli paljon yhteistä ja kivat jutustelut ennen valomerkkiä. Hän pyysi numeroani, muttei koskaan soittanut. Koska tämä ei johtanut treffeille, en laske sitä tähän mukaan.

Sitten kysymykseen. Mielestäni yleisellä paikalla iskeminen on niin erilaista suomalaisessa kulttuurissa, että jos mies niin tekee, nainen tuntee olonsa väistämättä ainakin hitusen vaivaantuneeksi ja voi todellakin säikähtää. Tämä ei tokikaan tarkoita sitä, etteikö sitä kannattaisi tehdä. Sanansa vain on valittava oikein. Voin vain puhua omasta puolestani, laittaa itseni tällaiseen tilanteeseen ja miettiä, miten minä haluaisin itseäni lähestyttävän. Vaikka uskon suoruuteen ja yritän karttaa turhanpäiväistä selittelyä, tilanne olisi sen verran erilainen, että haluaisin miehen kuitenkin hieman pehmittävän tilannetta alkusanoissaan. Siksi oma vinkkini menee näin:

”Hei. Tiedän, että voi vaikuttaa vähän oudolta tulla näin yhtäkkiä juttelemaan, mutta näin sinut ja vaikutat kiinnostavalta. En halunnut päästää tilannetta käsistäni ja ajattelin siksi reilusti kysyä, haluaisitko lähteä kanssani kahville joku päivä?”

Lause voi vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta olen oikeasti sitä mieltä, ettei muuta tarvita.

Yksi olennainen seikka on se, missä aloitteen tekee. Ei mikään estä heittämästä tätä kaupassa naisen tonkiessa vihanneslaaria. Mutta jos rohkeus ei riitä, kannattaa antaa itselleen anteeksi ja alkaa huomioimaan sitä, käykö sama kiinnostava tyyppi sinun kanssasi samassa paikassa ostoksilla muulloinkin niin, että voitte törmätä vaikka viikon päästä toistamiseen. Jos hän on ostoksilla sinun lähikaupassasi, hän voi hyvinkin asua samalla alueella. Sama juttu, jos hän vilahtaa asuinalueesi kirjastossa. Tällöin aloitteen tekeminen on hieman luontevampaa, koska hänkin on nähnyt sinut aikaisemmin, joten kysymys ei tule totaalisen puskasta.

Jos taas lähdetään siitä, että toisen tapaa ensimmäistä kertaa, kannattaa hakeutua tilaisuuksiin, joihin on tullut muitakin saman kiinnostuksen ajamana. Itse sain spontaanin treffipyynnön ollessani Nuoren voiman liiton tilaisuudessa Dubrovnikissa, jossa kaksi kirjailijaa lukivat näytteitä teoksistaan ja me yleisö saimme esittää heille sen jälkeen kysymyksiä. Tapahtuma oli ilmainen ja kaikille avoin, joten tunnelma oli letkeä. Tilaisuuden loputtua kaverini lähti toiseen suuntaan ja minä toiseen, ja käyskennellessäni asematunneli läpi vastaan tuleva mies pysäytti minut. ”Näin sinut Dubrovnikissa ja ajattelin pyytää sinua opettamaan minulle hienon kävelytyylin, jonka voin sitten opettaa siskolleni”, hän sanoi. Luulin oikeasti hänen haluavan minulta kävelytunnin, joten yritin sitä hetken aikaa hänelle opettaa, kunnes hän totesi: ”Oikeasti ajattelin, että olet nätti ja halusin pyytää sinua kahville.” Hän ehdotti, että sopisimme tapaamispaikan ja kellonajan eikä minun tarvitsisi antaa hänelle numeroani vielä siinä vaiheessa, vaikkakin hän antoi omansa. Ilmestyisin vain paikalle ja jos en ilmestyisi, hän ymmärtäisi kyllä. Niinpä tapasimme viikon päästä sumpin ääressä. Hän oli jäykkä, piikittelevä ja suppeakatseinen ihminen, joten kieltäydyin toisesta tapaamisesta, mutta olin iloinen siitä, että hän uskalsi lähestyä noin rohkeasti. Tosin hän oli saksalainen, vaikkakin asunut Suomessa viisi vuotta.

Vastaavanlainen kirjailijatilaisuus tarjoaisi varmasti oivan tilaisuuden jutella ihmisille. Jos sinulla on jotain tällaisia kiinnostuksen kohteita, kuten kirjallisuus, taide (gallerioissahan järjestetään opastettuja kierroksia, taiteilijatapaamisia ja muuta sellaista, ja ennen performansseja voi olla tarjolla skumppaa ja naposteltavaa kävijöille, joiden seassa voi tehdä pälyilykierroksen), kannattaa satsata niihin. Ne voivat nimittäin olla hedelmällisempiä kuin kaupassakäynti tai se, että vetää vastaantulevaa naista hihasta kadulla. Ei siinä mitään, jos rohkeutta riittää niihinkin, mutta tällaiset rennot järjestetyt tilanteet voivat olla vähän suotuisampia sille, ettei nainen säikähdä tai mutise kaverilleen: ”Vitsi mikä friikki.” Mielestäni tuollainen ajatus on kuitenkin täysin dorka, sillä treffikutsusta pitäisi olla imarreltu ja siitä voi yksinkertaisesti kieltäytyä kohteliaasti, jos homma ei innosta.

Olen kuullut sanottavan, että kysymystä kannattaisi pehmentää esimerkiksi kuulumisten kyselyllä tai muilla alkulauseilla, kuten: ”Oletko lukenut tuon kirjan?”, ”Mitä mieltä olit luennosta” tai ”Mitä pidät tästä näyttelystä?”, ja tämän jälkeen mennä itse asiaan. Minun korvaani tällainen kaikuu teennäisenä, vähän samalta kuin amerikkalaisten tapa kysyä ”how are you”, vaikka heitä ei kiinnosta kärpäsen etuvarpaan vertaa mitä sinulle kuuluu. Kunhan vain verryttelevät. Mutta jos se sopii tilanteeseen, siitä vaan. Esimerkiksi juuri aikaisemmin kertomassani kirjailijatapaamisessa olisi ollut luontevaa, jos mies olisi tullut kysymään, olenko lukenut kyseisen kirjan tai mitä mieltä olin kirjailijan mielipiteistä. Keskustelun jonkin aikaa jatkuttua yllä mainitsemani treffipyynnön voi esittää aivan yksinkertaisesti: "Olisi hauska jatkaa keskustelua kanssasi tai rupatella aivan muusta. Lähtisitkö vaikka kahville joku päivä?"

Neuvoni ovat pelkistettyjä, mutta se johtuu siitä, etten jaksa vihjailua, vatvomista tai liirum laarumia. Jos mies on kiinnostunut, haluan tietää sen, jottei minun tarvitse arvuutella tai kysyä, että missä nyt mennään, kun tyyppi ei näytä pääsevän itse asiaan.

Nyt haastan lukijani ja blogissa vierailevat kertomaan ovat vinkkinsä. Hei naiset! Ja tietysti miehetkin, jotka ovat päässeet itse treffeille arkisessa tilanteessa. Miten te neuvoisitte kysymyksen esittänyttä miestä? Miten sinun mielestäsi miehen kannattaisi lähestyä naista baarien ja bileiden ulkopuolella? Haluan kuulla sinun mielipiteesi ja takuulla myös miehet olisivat siitä kiitollisia :) Ei kun kommentteja kehiin!

Rakkautta

Villasukat tarttuivat mukaan Hakaniemen kauppahallista :)

Minä rakastan mahdollisuutta kulkea kanssasi tietä,
jota vain harvojen kanssa voin kulkea:
kapeaa vuorenharjaa menettämisen ja omistamisen välissä,
vapaaksi päästämisen ja vapaudessa eksymisen välissä,
itsenä olemisen ja yksin jäämisen välissä.

En halua asettaa sinua vastuuseen onnestani.
Minä haluan pysyä itsenäni
olematta riippuvainen sinun hyväksymisestäsi.
Mutta en myöskään tahdo kovettaa itseäni suhteessani
sinuun, ikäänkuin et merkitsisi minulle mitään.

Minä en myöskään halua,
että sinun onnesi riippuu minusta,
vaan tahdon haastaa sinut löytämään tien itseesi,
niin että voit itse olla onnesi tae.
Ja minä hyväksyn sen, että sinä tarvitset tilaa.
Minä en halua määräillä sinua
enkä antautua sinun määrättäväksesi.
En halua antaa enkä saada osakseni
surkuttelua enkä sääliä.
Minä haluan tulla luoksesi vapaana
ja odotan että sinä tulet luokseni samoin
kohdatessasi minut.

Minä rakastan päättäväisyyttäsi,
jonka varassa sinä jatkat
ristiriidoista ja umpikujista huolimatta.
Sinä et uhkaa lähtemisellä pakottaaksesi
minut olemaan toisenlainen.
Sillä jos kysymys siitä jäämmekö me vai lähdemme
on jatkuvasti avoin, päätöksen tekeminen
vie meiltä juuri ne voimat,
joita tarvitsemme selviytyäksemme eteenpäin.

Ja minä rakastan naurua, joka murtaa raja-aidat ja ravistelee ajatusrakennelmia, joiden pysyvyyttä yleensä pidetään koskemattomina.

- Ulrich Schaffer -

(Kirjasta Rakastan…. ja maailma avautuu)

35.

"On kuin olisi samassa huoneessa kahdeksan ympärillä pyörivät labradorinnoutajan ja yhden välttelevän rottweilerin kanssa - tiedän, kuka vetää minua puoleensa."

- Tara Palmer-Tomkinson -

Kun ystävyys muuttuu

Tein aikoinaan postauksen Sinkkuelämää-hedelmäpelistä. Se kun oli niin söpö, että se ansaitsi tulla mainituksi. Livenä en sitä ole kokeillut, en ole pelinaisia, mutta olen saanut ”kunnian” seurata ystävääni kasinolle, jonne hän (ensin valitettuaan pitkään rahavaikeuksistaan) hassasi puolessa tunnissa 50 euroa kuin maaninen. Joku oli löytänyt aikaisemman pelipostaukseni ja vinkkasi toisesta saman tyypisestä pelistä, Hot Citystä, jossa on kenkiä, New Yorkin glamouria, jalokiviä ja helminauhoja. Sinkkuelämää siis pitää otteessaan vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Muistin sarjan jakson Luck Be an Old Lady, jossa Samanthan silloinen miesystävä Richard pyysi koko naisköörin Atlantic Cityyn Taj Mahal -kasinolle kuultuaan Charlotten 36-vuotispäivästä. Carrielle se passasi oikein hyvin, sillä hän oli huolissaan siitä, että jokaisella heistä oli niin paljon omia juttuja, että nelikon ystävyys näytti hiipuvan hiipumistaan. Mirandalla oli nyt lapsi, Samanthalla mies ja Charlottella ikäkriisi. Carrie oli päättänyt, että matkan aikana heidän ystävyytensä tiivistyy ja palautuu samoille urille kuin aikaisemmin. Aloin miettimään onko se mahdollista? Entä kun ystävien elämät muuttuvat pysyvästi täysin erilaisiksi?

Kaksi hyvää ystävääni on raskaana. Toisen laskettu aika on maaliskuun lopussa, toisen huhtikuun alussa. Olen suunnattoman onnellinen molempien puolesta. Kumpikin yritti miehensä kanssa lasta kauan ja onni on ollut kaikilla meillä katossa sen viimein onnistuttua. Pyrin olemaan mahdollisimman paljon molempien tukena tuona myllertävä aikana, jolloin hormoonit viuhtovat mielipuolisesti (he ovat kyllä olleet selväjärkisiä koko tämän ajan) ja kaikenlaiset pelot ja epävarmuudet omasta äitiydestä ja lapsen hyvinvoinnista ovat väistämättä pinnalla. Vaikka onnellinen olenkin, heidän raskausaikansa nostaa minullekin epävarmuuksia. Mitä sitten, kun lapset syntyvät? Parin kuukauden valvomisista johtuvat univelat jo yksistään riittävät siihen, että tekee takuulla mieli sulkeutua kotiin ja nukkua kaikki mahdolliset hetket, jolloin vauvakin on unessa. Mutta entä jos minulla on jotain kerrottavaa? Muutunko minä heille tarpeettomaksi?

En pelkää, mutta olen mietteliäs. Miten käy ystävyyssuhteiden, kun toiselle tulee vauva ja toinen on sinkku? Tein vuosi takaperin juttua kahdesta ystävyksestä, jotka olivat saaneet vauvat vajaan vuoden sisällä toisistaan. He myönsivät ystävyyden muuttuneen täysin. Jos he ehtivät tavata, ne ovat tätä nykyä etupäässä lasten valvomista: ”Et mene sinne!”, ”Tulepa nyt syömään.”, ”Älkää tapelko!”, ”Nyt se löi päänsä pöydän reunaan. Ei tarvitse itkeä ollenkaan, kulta pieni.” Hyvä jos kahvia ehtii juoda, yleensä kuulumisia ei ehdi edes heittää kaitsemisen lomassa. Mutta he ovat siinä kahdestaan. He ymmärtävät toistensa tilanteen ja ovat muitta mutkitta yhdessä, vaikka keskittyvätkin lapsiin. Mutta mitä silloin, kun lapsi on vain toisella? Jos minun ystäväni joutuu kaitsemaan jälkikasvuaan taukoamatta istuessamme hänen luonaan kahvipöydässä, kiinnostaako häntä lainkaan mitä minulle kuuluu? Voinko kertoa mieltäni painavista asioista, haaveistani, suunnitelmistani ja viime aikaisista tapahtumista, vai onko hänen kiinnostuksensa lopahtanut minun asioihini täysin? ”Niin, sinulla on ilmeisesti paljon aikaa ajatella kaikenlaisia asioita”, totesi eräs pienten lasten äiti Carrielle jaksossa, jossa hän meni Stanfordin kanssa naisen lapsen synttäreille. Nainen pakotti vieraita ottamaan kengät pois, joku nyysi eteisestä Carrien Manolot eikä nainen ollut asiasta edes pahoillaan. Niin. Toki sinkkuna on enemmän aikaa miettiä omia asioitaan, kun taas äitinä miettii koko perheen asioita, mutta kummankaan pään sisäinen maailma ei ole toistaan huonompi, tärkeämpi tai ylevämpi eikä kummankaan elämä toistaan turhempi.

Minulla ei ole mitään ongelmaa keskustella raskaudesta ja lapsista. Mutta muuttuvatko ystäväni niin, etten voi tarjota heille enää mitään heitä kiinnostavaa? Haluavatko he alkaa viettämään aikaansa vain niiden ihmisten kanssa, joilla on lapsia, koska: ”He ymmärtävät tämän hetkisen elämäntilanteeni. Sinäkin ymmärrät sitten, kun sinulla on lapsia. Minun elämäni kun nyt vaan on niin erilaista kuin sinun.”

Mutta sitten viestittelen heidän kanssaan Facebookissa tai käyn kahvilla, ja muistan miksi olemme ystäviä: välillämme on syvää kiintymystä, läheisyyttä ja toisen kunnioitusta. Mihin tuollaiset ominaisuudet voisivat yhtäkkiä kadota sormia napsauttamalla. Tapaamiset voivat hieman vaikeutua ja ehkä iso osa niistä menee lapsen valvontaan, mutta sitähän elämä on: yhtä muutosta. Huolestuttavaa olisi, jos asiat pysyisivät samanlaisina vuodesta toiseen. Ja sitten alan taas suunnitella innolla nimiäislahjoja.

FUN - We Are Young

34.

"Ollessasi nuori kuvittelet avioliiton olevan juna, joka on yksinkertaisesti pakko saada kiinni. Juokset ja juokset kunnes saat sen kiinni, ja sen jälkeen istut alas, katsot ulos ikkunasta ja huomaat olevasi pitkästynyt."

- Elizabeth Bowen -