Mies ja ego

Edellisessä tekstissäni Mä olen vahva ja itsenäinen! käsittelin sitä, mitä todellinen vahvuus on ja haluavatko miehet oikeasti vahvan naisen. Vastaus jälkimmäiseen on: eivät.

Miehinen itsetunto on siitä mielenkiintoinen seikka, että se on helposti särkyvä. Mies haavoittuu helposti. Miehellä on kaksi tapaa käsitellä tätä tilannetta. Ensimmäinen on se, että hän yrittää liimata säröjä yhteen alkamalla pukiksi saadakseen kerta toisensa perään todistelua siitä, että viehätysvoima on vielä tallella. Toinen on se, että hän ratkeaa ryyppäämään. Ei ole mikään ihme, että syrjäytyneet Suomessa ovat juuri miehiä. Naiset selviävät mistä tahansa. 2000-luvun tienoilla kulttikirjaksi nousseessa, Eve Enslerin Vaginamonologeissa muun muassa Bosnian sodassa järkyttäviä tapahtumia kokeneet naiset kertovat elämäntarinaansa avoimesti. Heitä sattuu, mutta he selviävät. Sodassa olleet miehet masentuvat ja alkoholisoituvat tai tekevät itsemurhan. Nainen on luotu kestämään, luomaan ja ylläpitämään elämää.

Sotiin tai syrjäytymiseen verrattuna ihmissuhteiden koukerot eivät paina paljon mitään. Mutta otetaan ne nyt vertailukohdaksi puhuttaessa miehen särkyväisyydestä, sillä tämän ominaisuuden vuoksi heillä on tarve valita nainen, jota he eivät koe uhkana. Uhkana he taasen kokevat sellaisen, joka tietää mitä haluaa ja uskaltaa sitä pyytää. Sellaisen, joka haastaa hänet älyllisesti. Sellaisen, joka uskaltaa olla oma itsensä. Sellaisen, jolla on karismaa ja ryhtiä.

Mies haluaa maantienvärisen, hajuttoman ja mauttoman hiirulaisen, joka on passiivinen, hieman alistuva ja nostaa hänet pikkuisen jalustalle. Mieshän haluaa ihailua. Ja osittain hän haluaa, että hänen naistaankin ihaillaan, mutta tosipaikan tullen hän järkyttyy muiden miesten tälle suomasta huomiosta, sillä se iskee sisällä lymyilevään epävarmuuteen. “Hänhän voi lähteä jonkun toisen matkaan! Paras valita sellainen, johon ei niin kiinnitetä huomiota.”

Korostan, etten tarkoita hiirulaisella maantienväristä ponihäntää ja harmaata gollege-paitaa. Tarkoitan sellaista, jonka olemus huokuu: "Anteeksi, että olen olemassa. Ettehän vain huomaa minua täältä seinän vierestä?" Tällainen asenne on lisäksi ihmiselle itselleen hyvin haitallista, sillä he joutuvat helposti kynnysmatoiksi - myös parisuhteessa. Siitä ei voi myöskään syyttää heitä, koska jokaisen itsetunnossa on aukkoja, täydellistä eheyttä ei ole olemassakaan. Itsensä rakastaminen on useamman elämän prosessi ja meidän kaikkien olisi laitettava se ykköseksi Things to do -listalle.

Miehiä taas voi näpäyttää hyvällä omalla tunnolla. Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana. Naisilla on enemmän valtaa ja voimaa kuin koskaan aikaisemmin ja luulisi nykymiehenkin pysyvän sen perässä. Vaikka en sovinismia hyväksykään missään muodossa, on toisaalta ymmärrettävää, että 60-vuotiaat äijät kieltäytyvät leipomasta tai pyyhkimästä pölyjä ja jos heidän vaimonsa yhtäkkiä alkaa sellaista vaatia, he saavat slaagin. He ovat sellaisen ajanjakson kasvatteja, jolloin mies oli kukkona tunkiolla. Oman ikäluokkani miehistä ei kuitenkaan uskoisi, että heidän itsetuntoaan nakertaa se, että nainen esimerkiksi sängyssä avoimesti kertoo mistä pitää ja mitä toivoisi miehen tekevän. Mutta niin vain on. Kertooko se siitä, että epävarmuus on miehen geeneissä? Ehkä. Tai sitten se johtuu siitä, että he ovat näiden kuusikymppisten kasvattamia.

Eikö sellainen mies olisikin ihana, jonka kanssa voisi olla täydellisesti ja läpikotaisin oma itsensä. Joka haluaa pitää sinua julkisesti kädestä ja esitellä ylpeänä kavereille. Joka rakastaisi sitä, että saat hänet nauramaan ja sitä, että hän voi käydä sinun kanssasi mitä mielenkiintoisempia keskusteluja yömyöhälle. Hän nauttisi siitä, että otat valovoimaisuudellasi tilan haltuusi astuessasi ovesta sisään ja myös siitä, että olet lämmin ja sydämellinen itseäsi ja muita kohtaan.

Sulje silmäsi ja kuvittele häntä. Sitten avaa ne. Hän on todella olemassa.