Oodi tytöille

Pimeinä yön tunteina baarissa, keskellä ihmisryysistä, on täysin mahdollista tuntea olevansa maailman yksinäisin olento. Erityisesti silloin, kun odotat soittoa joltakulta tietyltä ihmiseltä, tekstaria edes, eikä sitä kuulu. Vieläkään.

Lauantaina ystäväni piti grillibileet, jossa ahmimme makkaroita ja uusia perunoita napamme pinkeiksi. Meidän bileissämme on pakko laulaa. Tai no, me vain ajaudumme siihen. Jos SingStaria ei ole lähimaillakaan, laitamme biisit YouTubesta tai Spotifysta ja etsimme sanat netistä.

Sen jälkeen suuntasimme Kalleen vetämään klapeilla koreasti. Valmistauduimme tanssilattialle istuskelemalla muhkeilla nahkasohvilla fiilistellen taustalla kuuluvaa Queenin Bohemian Rhapsodya. Oikeastaan lauloimme täysillä. Erityisen mahtavasti vedimme oopperaosan:

I see a little silhouetto of a man
Scaramouch, Scaramouch, will you do the Fandango
Thunderbolt and lightning, very, very frightening me
(Galileo) Galileo (Galileo) Galileo, Galileo Figaro
Magnifico-o-o-o-o

Tahdon laulaa! Laulaa!

Mahtavuudestamme olin vakuuttunut siitäkin huolimatta, että takanamme seisova miesporukka totesi: "Tytöillä ei taida olla kaikki aivan hyvin", ja he poistuivat takavasemmalle. Sanomattakin selvää, että heistä emme iskeneet ketään.

Loistava oopperaepisodi olisi voinut jäädä vielä kymmenen minuuttia aikaisemmin väliin ilman tyttöjäni. Puhelin ei soi eikä piippaa.

"Saanko ottaa teitä käsistä kiinni?", kysyn.
"Tottahan toki!" kuuluu vastaus.

Taustalla jytää ja vielä kovempaa hyrisee ihmisten kovaääninen jorina. Mutta me olemme hiljaa. Istumme sohvilla silmät kiinni pitäen toisiamme käsistä. Yhtäkkiä tunnen valtavan lämmön vellovan koko kropassani. Se alkaa varpaista ja pysähtyy päälaelle. Minua alkaa naurattaa. Naurattaa niin paljon, että alan kikattaa ääneen.

Halaan heitä. Kiitos rakkaat. Nyt on hyvä.

I see a little silhouetto of a man
Scaramouch, Scaramouch, will you do the Fandango!!!!