Osoitin naisen Giuliolle ja sanoin: “Katso, Guilio. Tuossa on roomalainen nainen. Rooma ei voi olla sekä hänen että minun kaupunkini. Vain toinen meistä todella kuuluu tänne. Ja luulenpa, että me molemmat tiedämme kumpi.”
Guilio sanoi: “Ehkä sinulla ja Roomalla on vain eri sana.”
“Mitä tarkoitat?”
“Etkö tiedä, että kaupungin ja sen asukkaiden ymmärtämisen salaisuus piilee siinä, että on opittava mikä sana katuja hallitsee?” hän kysyi.
Sitten hän selitti yhdistellen englantia, italiaa ja elekieltä, että jokaisella kaupungilla on joku tietty sana joka määrittelee sen, ja sen avulla tunnistaa myös suurimman osan kaupungin asukkaista. Jos ihmisten ajatuksia voisi lukea, kun he kulkevat ohi kadulla missä päin kaupunkia tahansa, huomaisi että suurin osa heistä ajattelee samaa asiaa. Mikä sitten sattuukaan olemaan se yhdistävä asia, niin se kertoo, mikä on kaupungin sana. Ja jos oma, henkilökohtainen sanasi ei ole sama kuin kaupungin sana, niin silloin et itse asiassa kuulu siihen kaupunkiin.
“Mikä Rooman sana on?” kysyin.
“SEKSI”, hän ilmoitti.
“Mutta eikö se ole pelkkä stereotypia Roomasta?”
“Ei.”
“Mutta täytyyhän Roomassa olla joitakin sellaisiakin ihmisiä, jotka ajattelevat muita asioita kuin seksiä.”
Guilio intti: “Ei. He kaikki ajattelevat päivät vain SEKSIÄ.”
“Jopa Vatikaanissa vai?”
“Se on eri juttu. Vatikaani ei kuulu Roomaan. Heillä on siellä oma sanansa. Heidän sanansa on VALTA.”
“Voisi kuvitella, että se on USKO.”
“VALTA se on“, hän toisti. “Luota minuun. Mutta Rooman sana on SEKSI.”
Näin juttelevat
Guilio ja
Elizabeth Gilbert kirjassa
Omaa tietä etsimässä, kun Elizabeth on aloittanut itsensä etsimisen Roomasta opiskellen italiaa ja omistautuen maallisille nautinnoille, kuten upealle ruualle. Ja terveisiä Roomasta! Meikäläinen nimittäin vietti siellä auvoisan viikon kierrellen taidenähtävyyksiä ja todellakin kitaten herkkuja ravintoloissa ympäri kaupunkia. On aivan turhaa juosta matkaoppaissa tähtiä saaneiden ravintoloiden perässä. Ruoka on italialaisille niin suuri ylpeyden aihe, että voit kävelyreissullasi poiketa mihin tahansa lähimpään ravintolaan ja saada hemmottelua makuhermoille.
Mutta Rooma ja seksi. On pakko yhtyä Guilioon. Roomalaiset kihisevät seksiä. Se on kaikkialla: katukahviloissa, espanjalaisilla portailla, ravintoloissa, pitsaleipureissa, tarjoilijoissa ja myyjissä. Eikä se tule pukeutumisesta, vaan sisäisestä hehkusta ja itsevarmuudesta, niin kuin todellinen seksikkyys ylipäätään. Roomalaiset kulkevat selkä suorassa ja olkapäät takana, askel on varma ja kädenliikkeet napakat. Suomalaiset turistit lampsivat kroppa kaksinkerroin ja tukka homssuisena. Sitä on aivan turha yrittää buustata italialaisena käsityönä valmistetulla, täydellisesti istuvalla trenssillä.
Roomalaisten pukeutumisesta jopa yllätyin. On toukokuu ja 27 astetta lämmintä ja miten roomalaiset pukeutuvat? Jakkuihin, farkkuihin, pitkähihaisiin trikoopaitoihin ja keveisiin neuleisiin. Vaateliikkeiden hyllyt pursuavat 15 senttimetrin koroilla täydellistettyjä upeita kopottimia, jotka ovat niin namuja, että niitä voisi syödä jälkiruuaksi. Roomattaret taasen pitävät city-lenkkareita, matalapohjaisia sandaaleja ja bootsien tapaisia saappaita. Kuinka se on mahdollista maassa, joka on rajoiltaankin kengänmallinen?
Saappaat todellakin ovat parhaillaan suuressa huudossa Roomassa. Niitä on beigenä ja vaaleanruskeana, mutta ykkösväri on keskisininen, kyyhkysensiniseksi sitä on joissakin kuvastoissa kutsuttu. Näistä saappaista kevyempiä versioita ovat samanmalliset nilkkurit. Italialaiset pitävät näitä minkä asukokonaisuuden kanssa tahansa, myös kesäisemmän yläosan kanssa.
En ole koskaan visiteerannut Roomassa loppukesän helteissä, joten en tiedä kuinka paljastavaksi kaupungin verhoilu siinä vaiheessa muuttuu. Loppukevään peittävä seksikkyys tuntui kuitenkin raikkaalta ja aidosti sensuellilta. Se on aivan toista kuin kotosuomessa, jossa hameet ovat heinäkuussa vesirajassa ja mikrosortsit niin kittania, että ilman brassivahausta lahkeista tursuaisi puolet häpykarvoista.
Seksikkyyttä Roomaan tuo myös ihmisten rakkaus elämään. He vaikuttavat suhtautuvan kaikkeen intohimoisesti. Ravintoloiden sisäänheittäjätkin näyttävät nauttivan työstään ja myyjä juustotiskillä laittaa paloja paperiin tunteella. Mikään ei ole liian pientä, merkityksetöntä, turhaa tai vähättelyn arvoista. Toisaalta taas kaikki on heille juuri sellaista. He tietävät elämän olevan todellisuudessa paljon suurempaa kuin se, heittääkö joku tupakantumpin maahan tai vetääkö naapuri vessan kello 22 jälkeen. En ole missään kaupungissa kokenut voivani olla niin vapaa kuin Roomassa. Kukaan ei kytännyt, pälyillyt tai mulkoillut.
Yritän keksiä sanaa Helsingille. Asukkaana se on vaikeaa. Eräs toispaikkakuntalainen ihmetteli kerran, mihin helsinkiläisillä on jatkuvasti kiire. KIIRE. Hmm. Minä sanoisin, ettei kyse ole kiireestä, vaan yksinkertaisesti nopeasti kävelemistä, mikä on pakollista, koska ympärillä on niin paljon populaa. Hitaasti kävelevät muutenkin ansaitsevat kunnon mosautuksen takaraivoon.
KIIRE ei siis sovi. Koska helsinkiläiset juoksevat teattereihin, näyttelyihin, luennoille, elokuviin ja kaikenkirjaviin tapahtumiin koiranäyttelyistä konsertteihin, Helsingin sana voisi olla ÄLY tai KULTTUURI. TAIDE ei käy, sillä se sopii enemmän Rooman kaltaisiin kivipestyihin klassikkokaupunkeihin. Nimeänkin Helsingin sanaksi KULTTUURI, sillä ÄLY antaisi sen mielikuvan, ettei täällä ole henkeä. Helsingissä on henkeä vaikka jaettavaksi lopulle Suomea.
SEKSIÄ ei sen sijaan ole Helsingissä eikä muuallakaan Suomessa. Sille maaperälle persukseni tömähti viimeistään nähdessäni Fiumicinon lentokentällä notkuvan Finnairin jonon.
Onneksi Rooma on vain alle neljän tunnin matkan päässä.
 |
| Parhaillaan roomattaret kipittävät mukulakivimaastossa saappaissa. Erityisen trendikäs sävy niissä on utuisen sininen. |
