Uusi vuosi, uudet meiningit. Minulla on tunne kuin tästä vuodesta tulisi jotenkin poikkeuksellinen verrattuna moneen edellisvuoteen. Kuin vuoden 2012 aikana tapahtuisi positiivisia elämänmuutoksia, jotka toisivat elämään reilusti uutta ja jännää.
En yleensä tee uuden vuoden lupauksia, mutta nyt päätin alkaa sitkeästi opettelemaan elämistä tässä hetkessä. Tulevaisuutta ei koskaan tule, sillä aina kun pääsemme nukutun yön jälkeen huomiseen, olemmekin tässä päivässä. Tulevaisuutta on hauska suunnitella, on ihana haaveilla ja odottaa hyviä tapahtuvaksi. Mutta jos jatkuvasti ajattelemme, että vuoden päästä kaikki on paremmin, missaamme jotain olennaista elämästä. Kuten sen hetken, kun ensimmäistä kertaa keittää huumaavan kupin kahvia uudella mutteripannulla. Sen lämpöisen tunteen, kun kaukana asuva äiti on lähettänyt yllätyspaketin ja sieltä löytyy uusi torkkupeitto. Menneisyys taasen on kuollut, siksi siitä on turha pitää kiinni. Toki on herkullista kelata upeita muistoja. Se on herkullista siihen pisteeseen asti kunnes alkaa ajatella kaiken olleen ennen paremmin. Mitään järkeä ei sen sijaan ole siinä, että vatvoo vanhoja ikäviä kokemuksia. Onhan joskus päättömän nautinnollista riutua menneisyyden tuskassa ja hautoa kostoa sinulle ilkeästi tehneille ihmisille. Se muodostuu ongelmaksi silloin, jos annat sen vaikuttaa nykyhetkeen esimerkiksi ottamalla ennakkoasenteen marssiessasi treffeille uuden tuttavuuden kanssa. “Tuskin tästä mitään tulee, koska en ole onnistunut ennenkään”, mietit ja todennäköisesti saat sitä mitä tilaat.
Koska menneisyyden painolasti vaikuttaa nykyhetkeen niin voimakkaasti, ainut ratkaisu elää tässä hetkessä täysipainoisesti on päästää irti. Paljon puhutaan anteeksiannosta. “Anna anteeksi niille, jotka ovat loukanneet sinua, niin pääset vapauteen.” Minulle se tarkoittaa sitä, että antaa väärintekijöille luvan toimia niin kuin he ovat toimineet ja tehdä sen myös jatkossa. Uskon monien ajattelevan näin, sillä muutoin maailmassa ei olisi niin paljon vihaisia ja katkeria ihmisiä. Siksi minä käytän termiä irtipäästäminen. Se nimensä mukaisesti tarkoittaa sitä, että päästän irti ikävästä kokemuksesta, tunteesta tai ihmisestä niin, ettei sillä ole lopulta minkäänlaista vaikutusta minuun. Näinhän sen pitäisi olla. Monet sanovat: “I can forgive, but I can’t forget.” Jos todella olisit antanut anteeksi, olisit unohtanut koko tapahtuman. Jos taas muistelet paljonkin ikäviä asioita ja se tuntuu kivenä rinnassa, et ole antanut anteeksi sanoi suusi mitä tahansa. Anteeksiannon tuntee siis konkreettisesti siitä, miltä sinusta tuntuu ajatellessasi asiaa. Jos suhtaudut muistoon ärsyyntymisen sijaan neutraalisti, olet antanut anteeksi.
Jotta voi päästää irti, siihen vaaditaan silti anteeksiantoa. Nimittäin sinulle itsellesi. Olen huomannut tämän:
Monesti pidämme kiinni ikävistä kokemuksista ensinnäkin tietysti siksi, että koemme saaneemme huonoa kohtelua, mutta myös sen vuoksi, että haluamme kostaa toiselle. Vaikka tyyppi ei edes tietäisi meidän vihastamme, me jollain tasolla silti koemme rankaisevamme häntä kantamalla kaunaa. Kun kaivelee syvälle tämän kostometodin taakse huomaa kuitenkin, että todellisuudessa olemme vihaisia itsellemme. Olemme vihaisia siksi, että annoimme niin ikävän asian tapahtua. Minun olisi pitänyt tietää paremmin. Minun olisi pitänyt tietää, että näin pääsisi käymään, sillä niin on käynyt ennenkin ja historia toistaa itseään. Minun olisi pitänyt osata suojautua paremmin. Minun olisi pitänyt osata valmistautua tähän, jotta tapahtuma ei olisi tullut niin puun takaa ja se olisi sattunut vähemmän. Miten olinkaan niin tyhmä, että luotin häneen? Miten olen voinut antaa kohdella itseäni niin? Enkö ole oppinut mitään aikaisemmista kokemuksistani? Kuinka olin niin naiivi ja luottavainen? Miten pystyinkään ajattelemaan kaiken olevan tällä kertaa toisin? Nämä ovat niitä todellisia syytöksiä, joiden vuoksi irtipäästäminen on vaikeaa. Kuitenkin antamalla anteeksi itsellesi huomaat kaunan sulavan pois kuin itsestään ilman, että edes mietit ketään muuta.
Olen aikaisemminkin todennut, että mitään uutta ei voi tulla tilalle ennen kuin päästää irti vanhasta. Uusi mahdollisuus parisuhteeseenkin on helposti tuomittu, jos siihen raahaa menneisyyden traumansa. Koska nyt on uusi taianomainen vuosi vasta aluillaan, ehdotankin meille kaikille sinkuille sitä, että annamme itsellemme anteeksi.
Sulje silmäsi ja katso itseäsi. Etsi se puoli itsestäsi, joka on väsynyt vihaan ja draamaan, ja haluaa eroon siitä kaikesta. Katso itseäsi lempeästi. Mieti mikä tekee sinusta hyvän ihmisen ja mitkä ovat niitä ominaisuuksia, joiden ansioista myös läheisesi sinua rakastavat. Leijaile tässä hyvänolon tunteessa hetken ja tunne se koko kropassasi.
Mieti sitten näitä asioita:
Sinä et ole ollut naiivi, vaan uskonut rakkauteen ja antanut sille mahdollisuuden. Sinä olet ottanut avosylin uuden ihmisen elämääsi ja se, jos mikä on kunnioitettava taito. Sinä et ollut tyhmä luottaessasi suhteeseen, sinä olit rohkea, koska kykenit siihen. Teit oikein, kun et valmistautunut tulevaan tyrmäykseen, sillä niin juuri kuuluukin tehdä, koska tervettä suhdetta ei rakenneta pelkojen pohjalle. Olet uskaltanut ihastua ja antautua ihanille odotuksille ja se on arvostettava teko. Sinä toimit juuri niin hyvin kuin osasit siinä tilanteessa ja siksi et voi vaatia itseltäsi yhtään enempää. Sinussa ei ole mitään vikaa. Sinä olet ihminen ja inhimillinen. Kysy itseltäsi haluatko ikävän tapahtuman määrittelevän tulevaisuutesi. Haluatko antaa toiselle ihmiselle vallan sinun onnellisuudestasi vai haluatko tehdä elämäsi itse? Sano sitten itsellesi: “Annan itselleni anteeksi kaiken. Ansaitsen kaikkea hyvää.”
Maagista vuotta sinulle, tehdään yhdessä taikoja <3
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ero. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ero. Näytä kaikki tekstit
perjantai 27. tammikuuta 2012
maanantai 8. elokuuta 2011
Aina eka kerta
| Kaarina Kaikkosen työ Elämänpolkuja Galerie Forsblomissa Kampissa 4. syyskuuta asti. |
Sanotaan, että sydänsuruisena on hyvä poistua talosta tai purkaa angstinsa johonkin puuhasteluun. Minä olen toista mieltä. Minusta on hauska rypeä itsesäälissä, vetäytyä sohvan pohjalle ja vollottaa sitä kuinka koko universumi on hylännyt minut, miehet ovat alkueläimiä alikehittyneempiä ja ehkä minut on tarkoitettu olemaan yksin ja kapinoin turhaan kohtaloani vastaan. Tällaiselle Minä olen uhri -asenteelle saa minun sääntöjeni mukaan antautua kuitenkin maksimissaan vain kahden päivän ajan, sillä asiat, joita toistamme itsellemme, muuttuvat pikkuhiljaa totuudeksi. (Ja mehän emme todellakaan halua totuudeksi yllä mainittuja lauseita, emmehän.) Rypemisen tarkoituksena on puhdistaa tuska systeemistään ennen kuin voi aloittaa puhtaalta pöydältä.
En usko sanontaan: ”Better to have loved and lost than never to have loved at all.” Minä viihdyn elämässäni ja omassa seurassani eikä minulta puutu mitään, vaikken olekaan rakastunut. Siksi sydänsurut ovat täysin typeriä töyssyjä muuten niin kivassa elämässä. Mielestäni universumilla pitäisi olla tästä jonkinlainen laki, joka voisi mennä suurin piirtein näin:
1 §
Sydänsurut
1) Kullekin ihmiselle sydänsuruja annetaan korkeintaan kaksi kertaa elämän aikana. Elämän pituus vaihtelee eri ihmisillä, joten sydänsuruja annetaan kaksi ennen 30 ikävuotta, minkä jälkeen niitä ei enää myönnetä huolimatta elämän kestosta.
2) Sydänsurujen rankkuus riippuu siitä kuinka paljon ihminen pystyy kestämään sekoamatta.
3) Kahden lakisääteisen sydänsurun jälkeen ihmiselle annetaan ainoastaan onnistunut parisuhde.
4) Viimeisen eli toisen sydänsurun ja sen jälkeisen onnistuneen parisuhteen välinen aika määräytyy sillä kuinka rankkoja kyseiset sydänsurut ovat olleet sekä sillä kuinka hyvä ihminen on itselleen ja muille. Jos ihminen ei vielä toisen sydänsurun jälkeen osaa olla hyvä sekä itselleen että muille, onnistuneen parisuhteen antamista lykätään, kunnes kyseiset taidot on opittu.
Istuimme kaverin kanssa iltaa viikon päästä kärvistelystäni. Hänellä ei ole ollut miessuhteita edes nimeksi, koska pelkää pettymyksiä eikä näin ollen uskalla päästää ihmisiä lähelleen. Hän tietää sen ja myöntää sen reilusti, muttei pysty päästämään pelosta irti. Hän sanoi minulle: ”Ihailtavaa sinun tapauksessasi on se, että huolimatta kaikista pettymyksistäsi uskallat yrittää aina uudestaan.” Se on totta, minä todella uskallan. Ennen lupasin sulkeutua maailmalta enkä itsekään päästää ketään enää lähelleni. Kuulosti niin hienolta ja dramaattiselta sanoa: ”Sydämeni on kivettynyt enkä usko enää rakkauteen.” Mutta kun pääsin tekemisiin seuraavan söpön kaksilahkeisen kanssa, se oli menoa jälleen. Siksi en ole viime aikoina edes yrittänyt tukahduttaa itseäni, koska tiedän sen epäonnistuvan.
Miten sen selitän? Kerronpa mitä olen oppinut vuosien saatossa:
1) Tärkeintä on muistaa, että rakkaus ei petä meitä koskaan, ihmiset pettävät. Siksi on turhaa menettää uskonsa rakkauteen vain siksi, että tielle osunut ihminen kohteli meitä kaltoin.
2) Se kuinka paljon luotat muihin on suoraan verrannollinen siihen kuinka paljon luotat itseesi. Olemme vain ihmisiä ja kun on tekemisissä tällaisen lajin kanssa, ympärillä leijuu aina riski pettymisestä. Jos et uskalla päästää ketään lähellesi, et todellisuudessa luota kykyysi kestää pettymyksiä.
3) Mutta tiedätkö mitä? Pettymyksiä tulee siitä huolimatta, oletko rakentanut ympärillesi suojamuurin vai et sillä shit happens. Olen huomannut, että kun on avoin rakkaudelle, toipuminen on nopeampaa kuin muurin takana mököttäessä. Näin siksi, että suojamuurin rakentaja kantaa koko ajan mukanaan aikaisempia pettymyksiään ja traumojaan, joiden päälle uudet vastoinkäymiset vain kasaantuvat kasaantumistaan kunnes tapahtuu jotain, joka katkaisee kamelin selän. Avoimen sydämen läpi energia pääsee virtaamaan vapaasti samalla tavoin kuin tuuli huoneessa, jossa on ristiveto. Tällainen sydän ei takerru eikä kanna taakkaa.
4) Erolle on aina olemassa jokin korkeampi tarkoitus. Sitä ei välttämättä huomaa siinä paikassa, mutta jälkikäteen tarkasteltuna olen itse ainakin huomannut olleeni monessa tapauksessa ihastuksen sokaisema ja yrittänyt lakaista toisen ikävät piirteet maton alle, koska ”terveessä suhteessa hyväksytään toinen sellaisena kuin hän on”. Taaksepäin tarkkailemalla olen pannut merkille kuinka minua on todellisuudessa jollain universaalilla tasolla suojeltu joutumasta syvemmälle huonoon suhteeseen ja se on katkaistu hyvissä ajoin ennen kuin löydän itseni kurkkuani myöten juoksuhiekasta.
5) Elämä on rankkaa katkerana ja kyynisenä. Kun sellaiset tunteet kytevät kehossa, elämästä ei pysty nauttimaan täydesti. Katkeruudelle ei tarvitse olla konkreettista kohdetta, myös elämälle voi olla katkera. Deepak Chopran sanoin katkeruus on kuin lasillinen myrkkyä, jonka kaadat vihamiehellesi, mutta juotkin itse. Se vahingoittaa vain ja ainoastaan sinua.
6) Aina tulee uusia. Niinkin karulta kuin se kuulostaa, jokainen on korvattavissa. Jos olet oppinut läksysi edellisestä suhteesta, seuraava mies on takuuvarmasti astetta parempi, vaikka suhde päättyisikin eroon.
Joten kun sydän särkyy, mikä neuvoksi? Heitellä tavaroita, soittaa äidille, raivota elämälle, niistää nenä, kuivata kyyneleet, käydä suihkussa, antaa itselleen anteeksi, ettei tiennyt paremmin, juoda kupillinen kahvia ja aloittaa alusta. Mitä muutakaan sitä voisi tehdä? Elämä on tarkoitettu elettäväksi - pettymyksineen kaikkineen.
Tunnisteet:
ero,
parisuhde,
pariutuminen,
rakkaus,
seurustelu,
suhteet
tiistai 14. syyskuuta 2010
8.
Kaikille hylätyille rakastajille tulisi antaa toinen mahdollisuus - jonkun toisen kanssa.
- Mae West -
- Mae West -
lauantai 5. kesäkuuta 2010
Takaisin kotiin

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos erotaan, sitten erotaan. Ihan sama, mikä siihen on syynä. Sama ongelma on vastassa, kun aletaan taas nukkua samoissa vällyissä. Ero on hälytyskello. Se pirisee, kun toinen on sinulle epäsopiva, koska jos hän olisi sopiva, ei olisi mitään syytä alunperinkään erota. Toki suhteen eteen on työskenneltävä, mutta tosirakkaus minun mielestäni on vaivatonta. Se soljuu kuin kaarnalaiva. Se voi törmätä kiveen, mutta virtaus pukkaa sen väistämättä takaisin reitille.
Sitten lähipiiristä alkoi tiputella päinvastaisia esimerkkejä.
Esimerkki 1.
Kaverini seurusteli muutaman kuukauden miehen kanssa, joka ei ollut varma sitoutumiskyvystään. “En tiedä, mitä haluan. Ehkä sinä et vain herätä minussa niin voimakkaita tunteita, jotka saisivat minut haluamaan olla kanssasi aina.” Kaverini oli kuin yliajettu kastemato, kiemurteli puolilamaantuneena kivusta. Nyt meni universumin suunnitelmat väärälleen. Entä yhteenkuuluvuus ja rakastumisen pörröinen fiilinki? Miten näin voi käydä, jos mielet vetävät yhtä köyttä kuin suhde olisi kirjoitettu Akaasisiin aikakirjoihin?
Lenkillä hän vatvoi asiaa kerta toisensa perään. “Jos me kuitenkin palaisimme yhteen jossain vaiheessa, kun hän ymmärtää minun olevan hänelle se oikea?” Mies otti yhteyttä parin kuukauden päästä ja sanoi tehneensä virheen. Kaverini otti hänet takaisin ja nyt he ovat olleet yhdessä kuusi vuotta.
Esimerkki 2.
Toinen ystäväni oli viettänyt erittäin vauhkoa sinkkuelämää vuosi toisensa perään, kunnes hän tapasi Markon. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen ystäväni alkoi kieriä sitoutumisahdistuksessa. Oliko hän tämän miehen kanssa vain sen vuoksi, että hän sai mahdollisuuden olla parisuhteessa vai siksi, että hän halusi olla juuri tämän ihmisen kanssa?
Hän poikkaisi suhteen ja palasi villiksi partykeijukaiseksi, mutta piti tiiviisti Markon kanssa yhteyttä. Jokainen uusi petikumppani sytytti aina uuden kipinän aivan toiseen suuntaan, ja lopulta ne roihahtivat yhtenä klönttinä rakkaudeksi - Markoon. Häitä vietettiin reilu vuosi sitten. “Vuoden ero oli parasta, mitä suhteellemme on tapahtunut”, hän kertoi. “Sain miettiä sitä, mitä todella elämältäni haluan, minkälaisen miehen haluan ja syitä siihen, miksi olen kokenut kammoa sitoutumista kohtaan.”
Entä jos ero, hitaasti eteneminen tai tauko ovatkin vain alitajuisia tarpeita ottaa itselleen aikaa, jolloin voi valmistautua ottamaan vastaan uuden elämänvaiheen? Me vain teemme kaikista näistä kriisin, vaikka todellisuudessa ne voivat olla keinoja siirtyä henkisesti seuraavalle tasolle. Vähän kuin pituushyppääjä, joka ennen lähtöä vetää syvään henkeä ja taivuttaa kroppaansa taaksepäin saadakseen hyvän vauhdin.
Pituushyppääjä kuitenkin tietää tavan kuuluvan suoritukseen, kun taas meidän takaraivossamme kolkuttaa vieläkin kaava, jolla suhteen olisi edettävä ja missä vaiheessa meidän olisi oltava omassa elämässämme suhteen alkaessa.
Ehkä meidän vain joskus on lähdettävä, jotta voimme palata takaisin. Ehkä meidän olisi hengitettävä enemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
